Onpa tässä ollut tosi laiskoja päiviä. Olen vain laiskotellut ja pelaillut kivoja ja aivoja (?) piristäviä pelejä puhelimella. Tällöinkin olen tosin miettinyt ja suunnitellut kaikenlaista kivaa tuolla takaraivossa.
Eräänä päivänä leikkelin pihassa ruusupuskia. Sinne oli ohuiden lisujen sekaan jäänyt vähän vanhempaakin vuosikertaa. Tietysti piti sitten kokeilla, mitä noista himppasen paksummista oksista voisi saada aikaan.
Ajattelin aloittaa helposta. Helmethän ovat helppoja ja yksinkertaisia, eikös vaan! Joo, tosi on. Yksinkertaisia ovat, mutta kun halusin tehdä niitä lähinnä käsipelillä, niin saattaa olla, että ehdin täyttää sata vuotta, ennen kuin saan niistä helminauhan kaulani ympärille. Hidasta hommaa! Japaninsahalla sahailin siivuja ja Dremelillä porasin tuleviin helmiin reiät ja sitten aloitin viilaamisen ja hiomisen. Lopputulos tuntui sormissa ihan älyttömän ihanalta, sileältä ja silkkiseltä, kun olin vielä vetänyt parafiiniöljyt helmen pintaan. Puu vähän halkeili kuivuessaan, mutta oikeastaan se näytti ihan kivalta.
Plussana kahden päivän puuhastelusta on kaksi helmeä. Miinuksena jonnekin sujautettu (tietysti itse tehty) puukko ja Dremelin pora- ja hiontasetti. Olen oikeasti tosi taitava sujauttelemaan tavaroita. Aina jännittävää nähdä, mistä ne milloinkin löytyvät. Nämä ovat vielä, no, jossakin…
Eräänä aamuna heräsin tositosi aikaisin, mutta en tietenkään viitsinyt heti nousta sängystä. Niinpä suunnittelin päivän puuhia. Päätin tehdä hopeisen pikkupuukon, ihan vaan riipukseksi. Tarvikkeet löytyivät varastoistani kohtuullisen helposti, työkalujen kanssa oli jälleen haastetta. Turhaa aikaa haaskautui hopeasahanterien ja oikeanlaisten viilojen ja muiden tärkeiden kapistuksien etsimiseen. (Miksi, siis oikeesti MIKSI en voi koskaan laittaa tavaroita omille paikoilleen käytön jälkeen?)
Piirtelyn, sahaamisen, juottamisen, viilaamisen ja hiontojen jälkeen sain kuin sainkin noin neljäsenttisen puukon valmiiksi. Mullahan on siis kahvinkeitin ainoastaan hopeajuttujen hapottamista varten. Happo ei ole vaarallista, ainoastaan sitruunahappoa, jota käytetään juottamisen jälkeen. Mutta ei ehkä kuitenkaan ole kiva käyttää samaa keitintä kahvinkeittoon ja näihin hopeajuttuihin… Puukko on ehkä maailman tylsin, koska ei oikeasti varmaankaan olisi kovin kivaa, että se olisi terävä. Sen kun on tarkoitus roikkua ihan tuossa kaulalla nauhassa. Ehkä sille pitää kuitenkin tehdä vielä tuppi. Ihan vaan varmuuden vuoksi. Ehkä.
Eihän tämä hopeainnostus taas jäänyt tähän puukkoon. Halusinkin vielä tehdä hopeisen perhosen. Alkuperäinen ajatus oli – noooh – pikkuisen erilainen kuin lopputulos, mutta olen kuitenkin aika tyytyväinen tähän valmiiseen tuotokseen. Sen ei ole todellakaan tarkoitus olla täysin symmetrinen. Jotenkinhan käsityön on erotuttava tehdastekoisesta, eikös vaan.
Juottamisen jälkeen hopean pinta oli aika hauskan näköinen, kuten ekasta perhoskuvasta näkyy. Pinnan kuviot oli mun mielestä tosi hienoja. Korua työstäessä pinnan kuviot tietenkin hävisivät. En oikeastaan tykkää ihan kiiltävänkiiltävästä pinnasta, joten vedin päällimmäisen hopeakerroksen vähän satiinimaiseksi. Oikeasti vähän jännitti, että pysyisikö perhonen edes kasassa, mutta pienen paikkausjuoton jälkeen saumat ei enää ulkoreunoilta isommin irvistelleet.
Sahanteriä katkeili luvattoman paljon, mutta onneksi vielä riittivät. Hopealevyn olisi oikeastaan pitänyt olla vähän ohuempaa, perhosesta olisi tullut sirompi, mutta mulla oli ainoastaan tämmöistä jykevämpää levyä jemmassa. Ketjusta tein sitten vähän kevyemmän, ettei tule niska ihan hirmuisen kipeäksi riipusta kaulassa roikuttaessa.
Tänään en ole tarkoituksella tehnyt mitään. En siis mitään (no ihan vähän neulonut)! Nämä puuhastelut kun tuppaavat kestämään turhan pitkään, kun haluan saada valmiiksi aina tietyn kokonaisuuden. Perhosriipuksen sain valmiiksi yöllä klo 3.08. Ensi yönä vois olla kiva nukkua vähän enemmän…